Demokratian halventamista ja vastuun kantamista

Heikki Sairanen tarttuu Kai Kaliman yhteen virkkeeseen, jolla Kalima vastustaa pormestarimallia päivän Hesarissa. Sairasen mielestä kyseessä on ”aika mainio tiivistys sosiaalidemokraattien luottamuksesta suomalaisiin ja demokratiaan.” Kalima siis totesi, että: "Kannattaa miettiä, millaisia ehdokkaita se tuottaa. Kansanäänestyksessä voittaa julkkis eikä niinkään ammatti-ihminen."

Tämä on ilmeisesti demokratian halveeraamista. Ikään kuin demokratia edellyttäisi, että kaikki valittaisiin vaaleilla tai demokraattisista vakaumuksista seuraisi, että kansanäänestyksissä valituksi tulee ammatti-ihminen.

Vaaleilla valittavien poliittista vastuuta kantavien päättäjien ja vaikutusvaltaisten, poliittisten tai ei, asiantuntijoiden rajanvetoa joudutaan tekemään aina. Kukaan tuskin kannattaa mallia, jossa kaikki virkamiehet äänestetään hommiinsa. Tuomareiden tai syyttäjien äänestäminen hommiinsa ei ole mitenkään ennenkuulumatonta demokratioissa. Silti en jaksa katsoa, että se, ettei Tuija Brax aja tuomareiden valitsemista vaaleilla, kuvaa vihreiden halveksuntaa kansanvaltaa kohtaan. Se kuvaa ymmärrystä, ettei tehtävän tekeminen vaaleilla täytettäväksi ole mikään patenttiratkaisu demokratian toteuttamisessakaan.

Itse lehtijutussa minä kiinnitin huomion Lehtipuun perusteluille pormestarimallin kannatettavuudesta.

"Kun joudutaan tekemään vaikeita päätöksiä, ylin virkamiesjohto voi nyt väistää vastuun ja valtuuston poliitikot joutuvat tulilinjalle", Otto Lehtipuu (vihr) sanoo.

Eli poliittinen päätöksentekijä joutuu kantamaan vastuun vaikeista päätöksistä? Oi tätä vääryyden päivää.

Jos poliittinen päätöksentekijä näki vaihtoehtoja tekemälleen päätökselle, lienee kohtuullista, että hän puolustaa valintaansa. Jos taas ei nähnyt vaihtoehtoja, lienee päätöksen puolustaminen vieläkin suotavampaa.

Poliittisen päätöksentekijän vastuun häivyttäminen virkamiesten, poliittisten tai ei, selkien taakse on selkärangatonta ja vastoin demokratian perusperiaatteita. Olisi toivottavaa, että päätöksentekijällä olisi kykyä ja uskallusta seistä tekemiensä päätösten takana. Tai ainakin sen verran holttia, ettei yritä muuttaa koko järjestelmää, kun äänestäjien peräänkuuluttama vastuu tuntuu niin ikävältä.

Sosialismin historia

Yle uusii taas dokumenttisarjan Sosialismin nousu ja tuho. Sarja perustuu Joshua Muravchikin samannimiseen kirjaan. Ilmeisesti nuorena sosialidemokraattisen liikkeen piirissä toiminut Muravchik on kokenut myöhemmällä iällään kääntymyksen ja tutkii nyt sosialismin historiaa American Enterprise Institutessa, joka on Yhdysvaltojen tunnetuimpia oikeistolaisia ajatushautomoita.

Sinällään minulla ei ole mitään sitä vastaan, että tällainenkin dokumenttisarja Suomessa lähetetään. Ei, vaikka koko roska on alusta saakka rakennettu siten, että koko liike selittyy vain henkilökohtaisilla kaunoilla, vallanjanolla, naiiviudella ja millä tahansa muulla ei niin perustellulla, mutta pejoratiivisella selityksellä.

Hyvän esimerkin antaa Robert Owenin yhteisökokeilu New Harmonyyn viittaaminen lähes kulmakivenä tulkinnalle sosialismista uskontona. Muravchikilta löytyy aiheesta kokonainen artikkelikin, jonka argumentaatio on sama kuin dokumentin. Argumentaatiota kuvaa hyvin, että viikoittaisen poliittisen kokouksen rinnastamisessa uskonnolliseen toimitukseen tuodaan korostetusti esille (dokumentissa voimakkaammin kuin artikkelissa) kokouksen ajoittuminen sunnuntaille. Ikään kuin 1800-luvun alkupuolen viikossa olisi ollut kovinkin monta muuta vapaapäivää, joille sijoittaa mokomat kokoukset.

Argumentaation kruunaa toteamus, jossa Marxin ja Engelsin todetaan tuoneen hommalle kestävän profetian luomalla teorian, joka piti sosialismia kapitalistisen yhteiskunnan ristiriitojen purkautumisen väistämättömänä tuloksena. Tällä ajatuksella kun ei Muravchikin mukaan ollut mitään loogista voimaa, mutta sitäkin enemmän emotionaalista houkuttelevuutta. Epäilemättä se oli myös emotionaalisesti houkutteleva, mutta en minä aivan noin kevyesti osaisi itse sivuuttaa ajatusta, jonka totuudellisuudesta on kuitenkin osattu riidellä toistasataa vuotta. Immanuel Wallersteinkin osaa yhä pitää Marxin absoluuttisen kurjistumisen teoriaa totena.

No. Dokumenteilla olkoon lähestymistapansa ja mielipiteensä. Mutta olisi mukavaa, että YLE yrittäisi laittaa dokumenttinsa jonkinlaisiin kehyksiin kytkemällä siihen asiantuntijahaastattelun, keskusteluohjelman tai vaikka samaa aihetta eri näkökulmasta esittelevän dokumentin. Jotakin, joka toisi esille esitettyjen näkemysten suhteellisuuden. YLEn dokumentteja tavattaneen kuitenkin katsoa vähemmän suolan kera kuin 4D-dokumentteja maailman isoimmista peniksistä, rinnoista ja perversioista.

Dokumentin kiistaton vahvuus oli siinä, että se viesti, joka halutaan välittää, menee kyllä varmasti perille. Sen Muravchik osaa muutenkin.

Pelottavaa

Törmäsin turkulaisen Samuli Lintulan vanhaan vuodatukseen demareiden pelottavuudesta. Olin tekstin jo autuaasti unohtunut, mutta nyt se palautui mieleen kun web-leikkeet pamauttivat sen näkyville. Argumentaatio oli sitä luokkaa, että oli pakko reagoida, vaikka teksti on iänkaikkisen vanha. Ehkä Lintulakin on muuttanut näkemyksiään. Siltä varalta, ettei näin ole käynyt, todettakoon seuraavaa.

Lintula väittää mm., että "Vielä 1970-luvulla puolueen nykyjohtajat vastustivat tiiviimpiä suhteita läntiseen Eurooppaan ja kannattivat Neuvostoliittoa."

Keihin hän oikein viittaa? Koko sotienjälkeisen ajan demarit kävivät kovaa kamppailua Neuvostoliittoon sokeasti uskovaa epädemokraattista vasemmistoa vastaan. Joukosta löytyy toki nykyäänkin joitakin, jotka eivät suhtautuneet puhtaan vihamielisesti Neuvostoliittoon, mutta pääsääntöisesti suhtautuminen oli pikemminkin varovainen sen ajan mittapuilla.

Vaikka taistolaiskorttia on aina vastenmielistä käyttää, haluaisin muistuttaa ko. joukon, jonka neuvostomyönteisyyden äärimmäisyydestä lienee helppoa olla yhtä mieltä, myöhemmästä poliittisesta tiestä. Anna Kontula gradussaan tutkimista vanhoista taistolaisista vihreitä äänesti 45 % (s 91). Demarit näkyvät vain osana ”muut puolueet” –ryhmää, johon kuulu 15 % vastanneista. Jos jostakin kannattaa vanhoja Neuvostoliiton kannattajia etsiä, niin suosittelen Vihreää liittoa ja Vasemmistoliittoa.

Mitä SDP:n ”Kokoomuslaiseen veropolitiikkaan” tulee, niin väite on karkean virheellinen. Veronkevennysten kohdistaminen kaikkiin tuloluokkiin siten, että myös pienituloisten verotusta kevennetään, ja sitenkin helpotetaan työllistymistä, on hieman erilaista kuin veronalennusten kohdentaminen suuria omaisuuksia periville (yritysomaisuus ja maa/metsätilat) tai kepulaisittain maataloudelle ja elintarviketeollisuudelle (ruoan alv).

SDP:n ”lyhytnäköinen materialismikin” elää enemmän kirjoittajan pään sisällä kuin reaalimaailmassa. Erityisesti ilmastonmuutoksen kaltaisiin globaaleihin muutoksiin liittyvät hyvät asiat kannattaa kuitenkin toteuttaa tavalla, jolla voidaan mahdollisimman realistisesti muuttaa globaalia tilannetta joutumatta luottamaan kovin suuresti ihmisten hyvään tahtoon. Tämä vaatii rakenteellisia ratkaisuja. Rakenteellisista ratkaisuista taas voidaan perustellustikin olla montaa mieltä.

Otetaan esimerkiksi energian hinta teollisuudelle. Bioenergian huomattavan korkea osuus Suomen energiantuotannosta johtuu lähinnä metsäteollisuudesta, joka käyttää hyvin tehokkaasti jätteensä hyödyksi energiantuotannossa. Osin tästä syystä metsäteollisuutemme kuuluu käytännössä kaikilla mittareilla maailman ympäristöystävällisimpiin. Jos suomalaisen energian hinta nousisi niin korkealle, että se kannustaisi siirtämään tuotannon muualle, on vaikea uskoa, että tuotanto olisi nykyistä ympäristöystävällisempää.

Lisäksi suomalaisen vientiteollisuuden (metsä- ja metalliteollisuus) kulutuksesta puhuminen suomalaisten kulutuksena on vähintäänkin kyseenalaista. Eiköhän aiheutetut päästöt kuulu lopputuotteen kuluttajan kontolle. Jos voitaisiin perustellusti odottaa, että metsäteollisuuden maailmanlaajuinen tuotanto vähenisi kun suomalainen metsäteollisuus vähenee, voisi teollisuuden energian hinnan korottaminen olla perusteltua ympäristösyistä. Se on vain kovin optimistinen oletus.

Keijuja ja maahisia

Viime päivinä olemme saaneet nauttia geenimanipuloidusta rehusta käytävästä keskustelusta. Laajaa näkyvyyttä ovat saaneet taas monenmoiset varoittelijat, jotka tuovat esille gm-ruokien ”riskejä.” Useimmat ”riskit” edustavat puhtaasti maagista maailmankuvaa.

Jotkut kuvittelevat, että geenisoijaa itseensä ahtavan sian perimään siirtyy muunnettuja geenejä. Jos tällaista pelkää, voisi kuvitella ihmisen keskittyvän popsimaan mahdollisimman kehittyneitä eläimiä ja välttävän kasviksia kuin ruttoa.

Ehkä Labourillakin on vielä toivoa

Älä vaivaa päätäsi, kyllä me tiedämme mitä sinä haluat

Tänään lehti tietää kertoa Demarinaisten haluavan seksin oston kriminalisoinnin aukottomaksi. He katsovat tyttöjen ja naisten ihmisarvoisen elämän ilman seksiorjuutta ja ihmiskauppaa edellyttävän seksin oston kriminalisoinnin tiukentamista siten, ettei se koskisi vain parituksen ja ihmiskaupan uhreilta.

Eli lakia, joka jo nykymuodossaan kieltää seksin ostamisen suojeltavilta ihmisryhmiltä pitäisi tiukentaa näiden kiistatta suojelun tarpeessa olevien ihmisryhmien suojelemiseksi.

Kyseessä on mitä puhtain yritys ajaa läpi harhainen käsitys siitä, että prostituutio on aina määritelmällisesti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, ratsastamalla argumentaatiossa aidosti hädänalaisten ihmisten hädällä. Kukaan inhimillinen ihminen ei varmasti voi puolustaa ihmiskaupan tai seksiorjuuden kohteina olevien ihmisten hädänalaisuutta ja suojelun tarvetta.

On ikävä nähdä kuinka omia moralistisia näkemyksiä ollaan valmiita ajamaan tavoilla, jotka riistäisivät muka suojeltavilta ryhmiltä (omasta vapaasta tahdostaan seksiä myyvät) oikeuden päättää omasta ruumiistaan. ”Eiväthän he voi haluta myydä seksiä, koska minä pidän sitä vastenmielisenä enkä ymmärrä miten kukaan voisi sitä haluta.”

Chutzpah

Eilen viestimet tiesivät kertoa kahden lapsen menehtyneen kotisynnytyksessä. Tragedian aiheuttivat äiti, joka vastoin varoituksia halusi synnyttää kaksoset kotona, ja avustaja, joka ei ollut terveydenhuollon ammattihenkilö. Ilmeisesti tilanteessa ei ole syytä olettaa, ettei synnytys olisi sairaalassa ammattilaisten avustuksella onnistunut täysin normaalisti.

Poliisi tutkii, onko kaksosten kuolemassa syytä epäillä rikosta. Ilta-Sanomissa rikosoikeuden tutkija Sakari Molander ymmärsi asian tutkimisen, koska saatavilla olevan tiedon valossa äidin toimintaa voidaan pitää huolimattomana ja laiminlyövänä. Tästä olen täysin samaa mieltä.

Samassa yhteydessä, viitatessaan äidin syytteeseen asettamisen mahdollisuuteen Molander muistutti kohtuudesta ”Lisäksi tällaisissa asioissa pitää muistaa kohtuus, äitihän on juuri menettänyt kaksi lastaan.”

Tästä olen jyrkästi eri mieltä. Äiti aiheutti törkeällä piittaamattomuudellaan ja itsekkyydellään lastensa kuoleman. Hän oli valmis riskeeraamaan syntyvien lastensa hengen, vaikka sairaanhoitopiirin asiantuntijat olivat toistuvasti varoittaneet häntä kotisynnytyksen riskeistä. En näe mitään syytä antaa äidille tässä asiassa sen enempää armoa kuin missään muussakaan tapauksessa, jossa äiti on toiminnallaan aiheuttanut lastensa kuoleman.

Joustoa voidaan toki ottaa siinä, että kuolleena syntynyttä lasta ei pistetä (vastoin lääketieteellisiä perusteita) äidin kontolle, vaan syytetään äitiä vain myöhemmin sairaalassa kuolleen lapsen kuolemasta.

Näkemys siitä, että äidin kärsimys (joka epäilemättä on hirvittävä ja ansaitsee täyden myötätunnon), olisi syy lieventää kohtelua tällaisessa tapauksessa muistuttaa vanhasta juutalaisen ilmaisun chutzpah eräästä määrittelystä.

Miestä syytetään oikeudessa isänsä ja äitinsä murhasta. Mies anoo oikeudelta lempeyttä vedoten siihen, että on orpo.

Retorinen kysymys

HS:n pääkirjoitus 21.6. kommentoi Kalliomäen totuuskomission raporttia todeten, että "Sosiaalidemokraattisen liikkeen on korkea aika muuntautua uudistusten jarruttajasta niiden ohjaajaksi. Mallia voi ottaa Britannian työväenpuolueen väistyvästä puheenjohtajasta Tony Blairista, joka toi puolueen keskustaan ja voitti kolmet vaalit."

Kenelle olisi Lipposen aikana tullut mieleen esittää tällainen kehotus?

Tasapäistäminen

Tasapäistäminen on kuulenma pahasta.

Vaikka eihän se ole.

Kannattaa muistaa vanhoja hyviä aikoja ennen tasapäistämistä.

Sukupuoli ja koulu

Annamari Sipilä käyttää tänään HS:n sunnuntaisivuilla kaksi sivua ns. ”kympin tyttöjen” epäoikeudenmukaisen kohtalon ruotimiseen. Juttu edustaa lajityyppiä, joka nousee aina pintaan kun puhutaan poikien heikosta menestyksestä koulussa. Tällöin löytyy aina innokkaita toimittajia ja mielipidekirjailijoita valittamaan kympin tyttöjen syyllistämisestä. Ja väittämään, että tyttöjen erinomaisuutta on vaikea hyväksyä.

Tiukkaa asiantuntija-asiaa artikkeliin tuo kasvatustieteen professori Elina Lahelma, joka onnistuu argumentoimaan lähes täysin ilman merkityksellistä sisältöä. Lahelman esimerkit, ja erityisesti hänen niistä tekemänsä tulkinnat, perustelevat aivan päinvastaista tulkintaa todellisuudesta kuin mitä Lahelma yrittää lukijalle välittää.

Lahelma jatkaa vanhaa kritiikkiään viestimiä kohtaan. ”Helsingin Sanomatkin on täynnä otsikoita siitä, miten tytöt ”jyräävät”, ”valtaavat lukiot” ja yliopistot ja ”tulvivat” tutkijankoulutukseen.” Lahelma väittää tilastojen kertovan muuta. Hänen perusteensa on, että tytöt ovat olleet yhtä vahvasti yliedustettuina lukiossa kuin nyt jo 1980-luvun alussa. Tyttöjä oli jo tuolloin 57–58 % lukioiden opiskelijoista.

Eli koska vääristymä on ollut olemassa pitkään, ei ole aiheellista puhua tyttöjen yliedustuksesta koulutuksessa. Tämä tehdään leimaamalla asiasta käytetyt puheenvuorot väitteiksi, että vasta viime aikoina tyttöjen osuus on huikeasti noussut (Lahelmallakin olisi todennäköisesti haasteellista löytää tällaisia uutisia.), ja sitten kumoamalla pystytetty olkiukko.

Tekstissä väitetään, että tyttöjen menestys koetaan vääränä, ja että taustalla on kulttuurisesti itsestään selvä miesten arvostus. Lisäksi spekuloidaan, että tyttöjen koulumenestyksen aliarvostus johtuu siitä, ettei pelkkä koulumenestys tuota taloudellista menestystä. ”Ollaan tilanteessa, jossa tytöt eivät yksinkertaisesti voi voittaa” jutussa surkutellaan ja kerrotaan vielä tyttöjä syyllistettävän poikien opiskelupaikkojen viemisestä ja ammattien arvostuksen ja palkkatason laskemisesta.

Se, kenelle pelkkä koulumenestys automaattisesti toisi taloudellista menestystä, ei jutusta selviä. Pelkkä koulumenestys ei saa ketään menestymään työelämässä, vaikka erityisesti korkeakoulutuksella onkin keskimäärin huomattava merkitys yksilön tulotasoon. Lukiolla ei niin kovin suurta ennustavuutta ole, vaikka kaikki lukiolaisuudestaan ylpeinä ylioppilaslakkiaan kantavat kansalaiset niin haluaisivatkin uskoa.

Eikä tyttöjä syyllistetä palkkatason laskusta aloilla, joilla naisten osuus on lisääntynyt. Pikemminkin on niin, että naisasialiikkeen puolelta on oltu näkevinään naisten osuuden lisääntymisen ja suhteellisen palkkatason alenemisen välillä kausaaliyhteys. Koska tuskin esim. lääkäreiden suhteellisen palkan lasku on johtunut siitä, että lääkäreitä koulutetaan huomattavasti aiempaa enemmän ja ylipäätään solidaarisesta palkkapolitiikasta. Koulutusmäärien kasvu ja solidaarinen palkkapolitiikka ovat vaikuttaneet sopivasti juuri samaan aikaan kun monet yliopistolliset alat ovat naisistuneet. Mutta ei se tee suhteesta syy- ja seuraussuhdetta.

Mitä opiskelupaikkojen viemiseen tulee, niin todettakoon, että noin joka neljäs tyttö ja joka seitsemäs poika päätyy yliopistoon. Tytöt saavat suhteessa 60 % enemmän yliopisto-opiskelupaikkoja kuin pojat. Pojan opiskelupaikka on 0,6 opiskelupaikkaa.

Ei tyttöjä syyllistää pidä, mutta kyllä koulu näyttää selvästi suosivan tyttöjä.

No nyt

No nyt alkaa äänenvoimakkuus vihdoinkin hieman nousta kun puhutaan Heinäluoman vaihtamisesta. Hanna sanoi asian kauniisti ääneen, Pete komppasi kauniin lakonisesti ja Petterikin liittyi mukaan, vaikka vastahakoisemmin.

Kalliomäen totuuskomissiossakin asia on uskallettu sanoa ääneen.

Tältä pohjalta on hyvä jatkaa.

Valitettavasti en usko Heinäluoman kaikesta asiantuntemuksestaan ja osaamisestaan huolimatta kykenevän voittamaan vaaleja. Hän näyttää edustavan, osin aiheesta, osin varmasti ansiottaankin, niin monta puolueen huonoa puolta ja heikkoutta, että tällä johdolla SDP:lle on tulevissakin vaaleissa tarjolla vain uusia tappioita.

Ja kaikki ne tappiot me ansaitsemme. Sen verran uskallan vielä toivoa, että me joskus opimme.

Se on sinällään väärin, koska Eero on epäilemättä erinomaisen kyvykäs. Mutta se kyvykkyys ilmenee ulospäin tavalla, joka ei pure kansaan vaan pikemminkin syö kannatustamme. Ja mistään sillä ei hankita uusia äänestäjiä.

Tuskin kannatuksemme kovin pitkään niin nopeasti putoaa kuin vaalikampanjamme aikana. Lohdutus on rajallinen, koska sillä tahdilla kannatus loppuisi kunnallisvaalien vaiheilla tyystin. Siihen tahtiin ei kyllä moni putiikki pysty. Toivottavasti emme mekään montaa kertaa peräkkäin.

Viimeistään ensi vuoden puoluekokouksessa puheenjohtaja pitäisi vaihtaa. Tai ainakin heti kun kunnallisvaalit on Heinäluoman johdolla hävitty. Ja Eeron johdolla ne hävitään. Valitettavasti.

Niin se käy.

Kesät ja opettajat

Kesän lähestyessä näyttää alkavan taas keskustelu viransijaisista, joiden sijaisuus päättyy kesäajaksi kun viran vakinainen haltija palaa hoitamaan virkaansa. Hyvä niin.

Sijaisopettajien kannaltahan tilanne on kertakaikkisen epäoikeudenmukainen. Vakinainen opettaja toimii opettajana vain silloin, kun opetettavaa ei ole ja palaa lukuvuoden taas alkaessa takaisin vapaalle. Virkaan nimitetään taas sijainen, joka kaikeksi hyväksi on vielä usein sama henkilö joka hoiti sijaisuutta edellisenkin lukuvuoden.

Tänään HS:n mielipidepalstalla (Tiedän. Taas.) eräs sijaisena toimivan opettajan kanssa naimisissa oleva seurakuntapastori toisteli mantraa, jonka mukaan koko ongelma on kuntien syytä. Kaikki selitykset, että viran vakinaisen haltijan palaaminen virkaansa veisi sijaisen palkan, ovat hänen mukaansa virheellisiä. Kunta muka vain ”jättää sijaiselle kuuluvan palkan maksamatta.”

Kun vielä ymmärtäisi, että kenen sijaistamisesta kunnan oikein pitäisi sijaisopettajalle maksaa silloin kun vakituinen viranhaltija hoitaa virkaansa. Sen kun ymmärrän, olen viisas mies.

Perintöarvot

Eipä taas tarvinnut odottaa kauaa, että keskustelu perintöverosta jatkuu vahvalla asialinjalla. Tänään eräs siuntiolainen kuvataiteilija kertoo HS:n mielipidesivuilla kuinka omaisuuden periminen ei ole rahan perimistä, eikä perittävälle kiinteistölle voida määrittää rahallista arvoa.

Niinpä. Mitenkäs sitä asioilla muuten olisi rahallista arvoa kuin kaupantekohetkellä. Muutoin kyse on vain symbolisesta rahanarvosta, ei todellisesta rahasta.

Tokihan on niin, että ehdasta riihikuivasta käteisestä, kunnon kultakolikoista nyt puhumattakaan, ei ole kyse kun joku perii kesämökin. Mutta kyllä sillä nyt aivan ehta rahallinen arvo on.

Sinällään on toki niin, että tavaroilla ei oikein ole muuta hintaa, kuin mikä niille markkinoilla määräytyy (tässä oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi, ettei ko. kauppaan liity ulkoisvaikutuksia). Mutta markkina ei ole olemassa vain silloin kun tätä em. maanmainiota kesämökkiä kaupitellaan pahaa-aavistamattomille ostajille. Ei se markkina mihinkään katoa siitä, ettei kesämökkiä myydä. Tai ilmaannu tyhjästä sillä hetkellä kun kesämökki myydään.

Piristystä toi järvenpääläisen valtiotieteilijän varsin aiheellinen kirjoitus, joka nosti hyvin esille, ettei Venäjän ja Viron patsaskiista ole aivan niin yksioikoinen kuin miltä se mediassa helposti näyttää. Tästä lisää myöhemmin. Elleivät suomalainen Venäjän pelko, ryssäviha, katkerista kokemuksista kumpuava vahingonilo kaikista Venäjän ongelmista, venäläisvähemmistön Baltiassa kokemat vaikeudet, niiden oikeuttaminen Neuvostoliiton sorrolla tai Venäjän suurvalta-asemaa panslavistisin sävyin tavoitteleva ulkopolitiikka katoa tykkänään. Mutta ehkä ehdin vielä mukaan myöhemminkin.

Perustelluista oletuksista

Tuoreimmassa Nykypäivässä toimituspäällikkö Iloniemi kirjoittaa Goren elokuvasta Epämiellyttävä totuus leimaten sen valikoiduista totuuksista, puolitotuuksista ja epätotuuksista koostuvaksi viherpelotteluksi. Epätotuudet hän on varmuudeksi suomentanut sulkuihin valheiksi, siltä varalta, että joku tekstiä lukeva kykyilijä ei hienovaraista vihjettä muutoin ymmärtäisi.

En nyt ryhdy tässä yhteydessä puolustamaan Goren dokumenttia, joka on kiistatta hieman mutkia oikova, enkä Nicholas Sternin raporttia, jossa siinäkin on käsittääkseni joitakin puutteita. Sen sijaan toimituspäällikön johtopäätös, että tarkentuessaan uhkakuvat pienenevät on käsittämättömän naiivi.

Se, että julkisuudessa olleissa Sternin raportissa ja Goren dokumentissa on esitetty raflaavampia kauhukuvia kuin IPCC:n tuoreimmassa raportissa ei mielestäni ole mitenkään yllättävää. IPCC:n ennusteissakin haitari on varsin laaja ja erot pahimman mahdollisen ja pienimmän mahdollisen muutoksen välillä erinomaisen oleellisia. Laaja haitari on käytössä yksinkertaisesti siksi, että me emme aidosti tiedä, miten tilanne tulee kehittymään.

Se, että eri ennusteiden keskiarvomuutos on vähäisempi kuin muutos pahassa tapauksessa tuskin yllättää ketään. Paitsi Nykypäivän toimituspäällikön, joka yrittää venyttää tästä johtopäätöksen, että tiedon lisääntyessä uhat pienenevät jatkuvasti, jolloin ne loogisesti nollautuvat kun vain tiedämme tilanteen riittävän tarkasti. Ilmastonmuutos on sillee niinku sosiaalisesti konstruoitu. Sano.

Mielenkiintoisempana pidin kuitenkin arvon toimituspäällikön näkemystä, että Sternin raportin lähtöasetelma, jossa ilmastonmuutoksen hinta arvioidaan tilanteessa, että sitä ei mitenkään hidasteta, on valheellinen. Iloniemen mukaan ilmastonmuutokselle joka tapauksessa tehdään jotakin, joten toimettomuuden hintaa ei kannata määrittää. Ikään kuin toimettomuuden hinta ei antaisi hyvää vertailukohtaa erilaisille skenaarioille, joissa jotakin tehdään.

Mutta ehkä tälle vastahankaisuudelle löytyy syy ajankohtaisesta tulopolitiikasta. Tasa-arvotuponkaan hintaa ei kannata laskea, koska kukaan ei sitä oikeastaan aiokaan toteuttaa. Hallitus ei aiokaan toteuttaa sellaista tasa-arvotupoa, joka ihmisten mieliin vaalikamppailun aikana hiipi ilman, että Kokoomus siihen mitenkään vaikutti. Näin ollen tasa-arvotupolle laskettujen hinta-arvioiden perusta on valheellinen.

Nyt vain odotellaan, että tämä valheellinen hinta-arvio todetaan syyksi sille, ettei mitään voi tehdä.

Mikään muu putiikki kuin kykypuolue ei kykene tuottamaan tällaista määrää upouutta, ennennäkemätöntä logiikkaa.

Hesari

Tämäkin blogintekele on alun perin perustettu ajatuksella, että aina maailman sekä erilaisten mielipiteenilmaisijoiden aivoitusten ärsyttäessä niistä voi surutta kirjoittaa tänne, eikä tyytyä vaahtoamaan tutuilleen.

Valitettavasti blogi on täyttänyt tämän tehtävänsä varsin huonosti, mikä näkyy postausten määrässä. Nyt täytyy kuitenkin taas hieman avautua.

Viime viikkoina HS:n mielipidepalsta on taas ollut täynnä erilaisia kirjoituksia, jota ovat tehokkaasti estäneet verenpaineen laskemisen liian alas. Mitään sinällään poikkeuksellista tässä ei ole. Vaikkakin viime kuukausina erilaisia erikoisia kirjoituksia on tuntunut tulevan aiempaakin useammin. Koska kaikkia niistä ei voi ikinä kommentoida, täytynee tyytyä kommentoimaan mielipidekirjoituksia vain ajoittain. Ja kovin pintapuolisesti. Seuraavassa - mitä sadattelin tänään:

Useampikin ihminen on jaksanut ylistää uuden hallituksen linjausta perintöveron laskemisesta ja osittaisesta poistamisesta korostaen ahkeruuden, työteliäisyyden ja yrittämisen arvoa yhteiskunnalle. Eli kaikista maailman veroista kannattaa ahkeruuden, työteliäisyyden ja yrittämisen arvon nostamiseksi alentaa perintöveroa. Sitä ainoata veroa jolla ei ole mitään tekemistä oman ahkeruuden, työteliäisyyden ja yrittämisen kanssa. Eikä kirjoittajista oikein osaa tietää ovatko he älyllisesti epärehellisiä, vai epärehellisiä ihan muuten vaan.

Tosin jos joku voi osoittaa oman henkilökohtaisen ahkeruutensa, työteliäisyytensä tai yrittäjähenkisyytensä aikaansaaneen sen, että on syntynyt vanhempiensa lapseksi olen valmis muuttamaan mielipidettäni asiassa. Muutoin en. Tähän palaan kun keskustelu jatkuu.

Vastaava sakki on kirjoitellut peruskoulusta kaivaten tasokursseja yms. Niiden kommentoimiseen menee sen verran aikaa, että jätän senkin myöhemmäksi. Tai seuraavaan kertaan kun kaivautuvat koloistaan samalla asialla.

Tänään nykykoulun rappiosta kirjoitti taas joku vanhempi henkilö, joka muisti maailman olleen paremmalla tolalla omassa nuoruudessaan. Kommentti ei liittynyt oppimistuloksiin vaan yksinkertaisesti hyviin käytöstapoihin. Näin jatkettiin ainakin joitain satoja vuotta jatkunutta perinnettä, että vanhempi sukupolvi haukkuu nuoremman huonosta ja rappiollisesta käytöksestä, joka ei olisi heidän nuoruudessaan tullut kysymykseenkään. Nuorempi sukupolvi tuhahtelee halveksuvasti kunnes oppii paheksumaan itseään nuorempia.

Mutta tämä vanhempi herrasmies päätti kaikin puolin ansiokkaan muistelonsa kertomukseen siitä, kuinka hän itsekin oli joutunut koulukiusaamisen uhriksi, mutta fyysisen väkivallan uhalla (väkivallalla?) kiusaaja saatiin talttumaan. Isänsä oli kiusaamisesta kuultuaan ollut sitä mieltä, että pojalle pitää antaa selkään. Loppuun tarina vain vihjaa. Kaunista. Jos eivät ongelmat korjaannu sillä, että ihmisiä lyödään turpaan, niin eivät sitten millään. Laajemmassa mittakaavassa voisi aloittaa niistä, jotka tuhlaavat ihmisten aikaa sekä vaarantavat koko kansakunnan mielenterveyden kirjoittamalla joutavaa roskaa luettuihin sanomalehtiin. Kirjoittaisivat edes kirkkoon ja kaupunkiin. Sitä sentään osaa varoa.

Vastaavanlainen valopää kyseenalaisti tutkimustulokset siitä, että suomalaiset ovat maailman neljänneksi onnellisinta kansaa. Hänestä näin ei voinut olla, koska Suomessakin oli vielä asioita, jotka olivat huonosti. Se, missä mikään asia ei ole huonosti, ei jutusta paljastunut. Sen sijaan paljastui, ettei vanhuksia hoideta ”heille kuuluvalla arvoa antavalla tavalla” (tämän tavan luonne ei jutusta paljastunut), etteivät suomalaiset tunne empatiaa ja ettei meillä ole sydämen sivistystä, minkä kuulemma huomaa heti matkustaessaan ulkomaille. Kirjoittajaa ahdisti, ja hän tarvitsi lomaa Suomesta ja suomalaisista.

Koska kaikissa teksteissä pitää kriittisten osien lisäksi olla kannustavia osia totean, että olen kirjoittajan lopputuleman kanssa samaa mieltä. Hänelle tekee hyvää saada lomaa Suomesta ja suomalaisista. Mitään varsinaista asiallista perustetta en tekstistä löytänyt, vaan lähinnä syvää ahdistusta ja kokemusta siitä, että maailma on jotenkin määrittelemättömällä tavalla syvästi virheellinen. Jos tuo kokemus hälvenee muuttamalla ulkomaille, kannattaa se ehdottomasti tehdä. Matkaseuraksi voi ottaa edellä mainitun kasvatustieteiden kunniatohtorin, joka voi antaa selkään kaikille epäkohteliaille.

Vastakkainasettelusta

Taas kerran Kokoomus väittää vaalien alla, ettei yhteiskunnassa ole enää vastakkainasettelua ja että SDP:n mainoksissa puhutaan maailmasta, jota ei ole olemassa. Kansainvälisyyspuolueenakin esiintyvä Kokoomus korostaa hyvinvointivaltiomme vastustajien löytyvän rajojemme ulkopuolelta. Raja railona aukee.

Taktiikka on vanha. Koko historiansa ajan Kokoomus on yrittänyt saada kansan ymmärtämään, kuten Elinkeinoelämän Keskusliiton johtaja Eeva-Liisa Inkeroinen muutama viikko sitten, että ”yritysten etu on kaikkien etu.” Kokoomus jaksaa aina muistuttaa, että ilman yrityksiä ei ole työpaikkoja ja siksi yrittämistä tulee tukea.

Kataiselta ja kauppakamarin pojilta unohtuu että ilman työntekijöitä ei ole yrityksiäkään. Käytännössä he vastustavat työntekijöiden itsenäistä kykyä valvoa omia etujaan. Miten muuten voidaan ymmärtää YT-lain laajentamisen vastustaminen? Kokoomuksen mukaan yrittäjä kyllä tietää mikä on hänen työntekijöilleen on parasta. Turha siihen on työntekijöiden sotkeutua.

Suurimmat epäkohdat Kokoomus näkee verotuksen tasossa, erityisesti perintöverotuksessa. Pitäähän kansalaisia kannustaa syntymään varakkaisiin perheisiin. Sen sijaan se, että pääomatulojen osuus kansantulosta on kasvanut ja työtulojen osuus laskenut, ei ”työväenpuoluetta” häiritse. Kyllähän kunnon omistaminen aina työstä käy.

Hämmästyttävintä on, että aitojen eturistiriitojen esille tuominen tuomitaan vastakkainasettelun lietsomisena. Sen sijaan se, että varakkaiden veronkevennyksiin varataan rahaa, mutta sairaanhoitajien palkkoihin ei, sivuutetaan olankohautuksella. Kaiken hyvän lisäksi tämän tekevät tahot, jotka haluavat väittää, ettei puolueiden välillä ole eroja. Ota ja katso.