Sosialismin historia

Yle uusii taas dokumenttisarjan Sosialismin nousu ja tuho. Sarja perustuu Joshua Muravchikin samannimiseen kirjaan. Ilmeisesti nuorena sosialidemokraattisen liikkeen piirissä toiminut Muravchik on kokenut myöhemmällä iällään kääntymyksen ja tutkii nyt sosialismin historiaa American Enterprise Institutessa, joka on Yhdysvaltojen tunnetuimpia oikeistolaisia ajatushautomoita.

Sinällään minulla ei ole mitään sitä vastaan, että tällainenkin dokumenttisarja Suomessa lähetetään. Ei, vaikka koko roska on alusta saakka rakennettu siten, että koko liike selittyy vain henkilökohtaisilla kaunoilla, vallanjanolla, naiiviudella ja millä tahansa muulla ei niin perustellulla, mutta pejoratiivisella selityksellä.

Hyvän esimerkin antaa Robert Owenin yhteisökokeilu New Harmonyyn viittaaminen lähes kulmakivenä tulkinnalle sosialismista uskontona. Muravchikilta löytyy aiheesta kokonainen artikkelikin, jonka argumentaatio on sama kuin dokumentin. Argumentaatiota kuvaa hyvin, että viikoittaisen poliittisen kokouksen rinnastamisessa uskonnolliseen toimitukseen tuodaan korostetusti esille (dokumentissa voimakkaammin kuin artikkelissa) kokouksen ajoittuminen sunnuntaille. Ikään kuin 1800-luvun alkupuolen viikossa olisi ollut kovinkin monta muuta vapaapäivää, joille sijoittaa mokomat kokoukset.

Argumentaation kruunaa toteamus, jossa Marxin ja Engelsin todetaan tuoneen hommalle kestävän profetian luomalla teorian, joka piti sosialismia kapitalistisen yhteiskunnan ristiriitojen purkautumisen väistämättömänä tuloksena. Tällä ajatuksella kun ei Muravchikin mukaan ollut mitään loogista voimaa, mutta sitäkin enemmän emotionaalista houkuttelevuutta. Epäilemättä se oli myös emotionaalisesti houkutteleva, mutta en minä aivan noin kevyesti osaisi itse sivuuttaa ajatusta, jonka totuudellisuudesta on kuitenkin osattu riidellä toistasataa vuotta. Immanuel Wallersteinkin osaa yhä pitää Marxin absoluuttisen kurjistumisen teoriaa totena.

No. Dokumenteilla olkoon lähestymistapansa ja mielipiteensä. Mutta olisi mukavaa, että YLE yrittäisi laittaa dokumenttinsa jonkinlaisiin kehyksiin kytkemällä siihen asiantuntijahaastattelun, keskusteluohjelman tai vaikka samaa aihetta eri näkökulmasta esittelevän dokumentin. Jotakin, joka toisi esille esitettyjen näkemysten suhteellisuuden. YLEn dokumentteja tavattaneen kuitenkin katsoa vähemmän suolan kera kuin 4D-dokumentteja maailman isoimmista peniksistä, rinnoista ja perversioista.

Dokumentin kiistaton vahvuus oli siinä, että se viesti, joka halutaan välittää, menee kyllä varmasti perille. Sen Muravchik osaa muutenkin.